Ihana kamala synnytys.

Raskaana ollessani suurinta huvia oli lukea synnytyskertomuksia. Helppoja synnytyksiä ja niitä haastavampiakin tuli vastaan sanailtuna toinen toisensa perään. Silti laitan nyt lusikkani tähän soppaan ja avaan sanaista arkkuani meidän synnytyksestä, josta on nyt 5 kk.

Kaikki alkoi torstaina 12.10. kun menin sairaalaan ultraan vauvan ison koon vuoksi. Sain käskyn mennä käynnistykseen, mutta osasto oli tupaten täynnä, sanottiin että soittavat kun tilaa tulee. Vauvan painoarvioksi annettiin tuolloin noin 4200-4300g. Minulle lupailtiin käynnistyskeinoksi ballonkia, sillä paikat olivat kuulemma sen verran kypsyneet että sen voi asentaa. Ballonki oltaisiin asennettu samantien, mutta koska meiltä on matkaa sairaalaan yli 70 km, lääkäri totesi että minun tulisi olla sairaalassa käynnistyksen ajan.

Nukuimme yön yllättävän hyvin. Puhelin soi perjantaina 13.10. kymmenen-yhdentoista aikaan aamulla. Puolen päivän aikaan lähdettiin. Oli jännä, pelokas mutta toiveikas olo. Tiesin, että kohta sattuu. Oli hassua ja jännittävää ajaa yhdessä tunnin matka sairaalaan. Ei ollut kipuja. Oli myös hassua sulkea ovi viimeisen kerran, ja tietää että seuraavan kerran tuo ovi avautuu kun me ollaan vanhemmat meidän lapselle. Mentiin sairaalaan, syötiin kanttiinissa ja mentiin osastolle. Saatiin odotella useampi tunti ja lopulta klo 16 päästiin huoneeseen ja klo 17 sain ensimmäisen cytotecin suun kautta. Klo 20 sain seuraavan murun ja pikkuhiljaa alkoi supistella mutta ne olivat vielä suhteellisen kivuttomia supistuksia. Klo 24 sitten ratkesi, ja painuin suihkuun kipujeni kanssa. Puolen tunnin päästä siitä pyysin lisää apua, sillä kivut kasvoi koko ajan pahemmiksi. Sain tens-laitteen joka olikin mulla apuna yli vuorokauden. Siitä olikin jonkin verran apua.

Koitti lauantai-aamu. Ajattelin yön valvoneena, että kyllä vauva tänään syntyy, koska supistukset oli säännöllisiä ja viheliäisen kipeitä. Päivän mittaan istuin tuolissa tens-laitteeni kanssa ja supistelin. Ruoka ei oikein maistunut. Jossain vaiheessa torkuin supistusten välissä muutamia minuutteja. Katsoimme uusintana vain elämää, ja itkin kun Sanni lauloi Kelpaat kelle vaan. "Puoltakaan en sun kivustas voi tietää" iski sillä hetkellä aika kovaa. Koitti ilta, ja sanottiin etten ole vieläkään avautunut tarpeeksi että pääsisin synnytyssaliin. Masensi, kaikki se tuska ja tilanne eteni uskomattoman hitaasti. Tilannetta tutkittiin muutaman tunnin välein ja tilanne pysyi aina vaan samana.

Lopulta sunnuntaina aamulla klo 5, siirryimme synnytyssaliin. Olin auennut tarpeeksi, ja olin myös liian väsynyt joten minulle annettiin ensimmäinen epiduraali. Sen ansiosta nukuin 1.5h ensimmäistä kertaa to-pe yön jälkeen. Kun heräsin, olo oli kuin uudestisyntynyt. Joskus aamupäivän aikana kalvot puhkaistiin ja vettä holahti heti 1.5litraa ja tuntui hassulta, kun vatsa pieneni tosi paljon ihan silmissä. Vesi oli vihreää. Supistukset oli edelleen valtavan kipeitä. Keinuin jumppapallon päällä, heijasin sänkyä vasten ja välillä makasin sängyssä, koska olin niin väsynyt. Oksitosiini tippui koko ajan ja tukitippaa ja oksitosiinia tuotiin aina välillä lisää. Kipupumppu pumppasi lisää lääkettä. Jossain vaiheessa kivut karkasi käsistä, ja sain uuden epiduraalin. Se auttoi taas hetkeksi, mutta en enää saanut edes levättyä sen avulla. Huusin ja kiemurtelin. Aloin pelätä seuraavaa supistusta. Olin myös todella lannistunut, sillä edelleen tilanne eteni uskomattoman hitaasti, jos ollenkaan. Jossain vaiheessa tulin tosi kipeäksi, ja sain kestokatetrin. Pissa ei ollut enää tullut ulos, ja siksi tulin niin  valtavan kipeäksi. Jossain vaiheessa minulle myös nousi kuume. Tärisytti. Sain antibioottitipan, koska pelättiin infektioita. Välillä kipupumpun annosta nostettiin, ja oksitosiinia tiputettiin vauhdilla. Tilanne ei edennyt. Illasta tulin erittäin kivuliaaksi, ja oksitosiinia nostettiin taas. Aukesin 8 cm saakka, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta tilanne pysähtyi siihen. Minulla oli tajunnanmenetyksiä ja pojan sykkeet alkoi heitellä liikaa. Minun piti kiskoa happea happimaskista. Jossain vaiheessa seuraavana yönä sain spinaalin ja oksitosiinia tiputettiin taas lisää. Ei tulosta. Synnytys oli pysähtynyt. Lisäksi pelättiin vauvan hapenpuutetta.

Maanantaina klo 3 yöllä tuli päätös että nyt lähdetään sektioon. Olin edelleen vasemmalta puolelta turta spinaalin vuoksi ja siksi minulta piti leikata vaatteet päältä koska en kyennyt liikkumaan. Kiireellinen sektio oli tosiaan kiireellinen. Minut valmisteltiin synnytyssalissa, siirrettiin toiseen sänkyyn, annettiin jotain lääkkeitä ja hurjasteltiin leikkaussaliin. Pelotti, pelotti tosi paljon. Oli kuulemma riski isosta verenvuodosta. Minut valmisteltiin salissa, ja lopulta kuulin kysymyksen, että saako aloittaa ja pian kuulin numerot 3.31 ja silloin poika itki. Näin hänet vilaukselta ja poika ja mies lähtivät lääkärille ja minua jäätiin parsimaan läjään. Sain kuumehorkan, tärisin kuin viimeistä päivää niin että lopulta anestesialääkäri joutui painamaan käsiäni leikkauspöytään etten huido. Sitten minulla ei ole enää muistikuvia, eli todennäköisesti sain kunnon rauhoittavaa, koska heräsin seuraavaksi heräämössä, josta kaksi ihanaa hoitajaa kärräsivät minut synnytyssaliin miehen ja pojan luo vähän ennen kuutta aamulla. Siellä sitten makoiltiin, mies minun synnytyssängyssä, minä siinä siirtosängyssä ja poika nukkui siinä laatikossa. Oltiin kaikki aika pihalla ja todella väsyneitä. Sain lääkkeitä ja tuli pahoinvointia, mutta onneksi oli kanyylia vaikka muille jakaa ja lääkkeet voitiin iskeä suoraan suoneen. Siitä salista sitten siirryttiin joidenkin tuntien päästä takaisin tuttuun ja turvalliseen osaston perhehuoneeseen ja alettiin tutustua toisiimme.

Niin syntyi meidän rakas Miro-poika. Vähän rankemmin kuin kuvittelin, mutta onneksi kaikki oli kunnossa. Hän syntyi 16.10. mitoin 51cm ja 3965g. Ei hän ollut edes mikään valtava. Oli hassua, sillä hän näytti ihan pienessä koossa olevalta isältään. Seuraavat päivät menikin nukkuessa ja toipuessa ja kipuillessa. Lopulta torstaina 19.10. kotiuduttiin ja alettiin opetella uutta elämää.

Mikäli enää ikinä olen tuossa tilanteessa, että lähden synnyttämään, on minulla muutama painava toive synnytystä varten. Ensinnäkin. En enää ikinä halua lääkkeellistä synnytyksen käynnistystä. En ikinä. Cytotecin aiheuttamat supistukset oli niin kovia, että taju meinasi lähteä. Toiseksi haluan jatkossakin perhehuoneeseen! Perhehuone oli parasta mitä tiesin, niin meille kun muille osastolla olijoille. Supistukset olivat niin kipeitä, että minun oli pakko huutaa. Siellä sitä olisi sitten muiden äitien kanssa kiljuttu aarioita samassa huoneessa eikä kukaan olisi nukkunut jos olisin ollut muualla kuin perhehuoneessa. Nyt kärsi vain mies. Kolmanneksi, haluan takarajan milloin lapsi syntyy viimeistään suunnitellulla sektiolla mikäli synnytys ei luonnostaan lähde käyntiin. En halua käydä tuota rumbaa läpi enää ikinä. Silti kaipaan sairaalaa ja synnytystä. Olen varmaan hullu. Tai sitten meidät naiset on tehty tällaisiksi, vähän hulluiksi.

Oletteko kokeneet vastaavaa omissa synnytyksissänne?

-Laura

Jälkikommenttina ylläolevaan kuvaan viitaten. Synnytystä oli hyvä kuvailla sanoin "Koko rahalla kaikkiin laitteisiin."