MIRO 6 KK

8220 g

64,7 cm

44,4 cm

Puolet vauvavuodesta on nyt takanapäin ja se tuntuu samaan aikaan ihanalta, mutta myös aivan kamalalta. Vasta kuulin ensimmäisen parkaisun leikkaussalin pöydällä enkä ymmärtänyt laisinkaan millainen tunnemylläkkä olisi edessä. Vastahan makasimme sairaalassa omissa sängyissämme väsyneinä ja helpottuneina, kaikki oli vihdoin hyvin.

Matkan varrella on ollut iloja ja suruja, mutta ilot nousevat päällimmäiseksi. Miro on ollut tosi helppo ja iloinen vauva joka ei turhasta itke, silti 3 kk kohdalle sattuneet 2 vrk kestäneet rintaraivarit olivat ajaa minut hulluksi, hulluksi huolesta.

Kuluneeseen puoleen vuoteen on mahtunut paljon ensimmäisiä kertoja. Ensimmäinen kylpy. Ensimmäinen hymy. Ensimmäinen kerta ruokaa suussa. Ensimmäinen kerta pulkkamäessä. Ensimmäinen korvatulehdus ja nuhakuume. Ensimmäinen kääntyminenkin saatiin juuri ja juuri ennen 6 kk ikää.

Miro on ilopilleri joka nauraa harvoin mutta hymyilee siitäkin edestä. Halusin koota tähän postaukseen kuvia matkan varrelta, niitä kaikista rakkaimpia. Niitä hetkiä, joiden muistelu nostaa palan kurkkuun ja kyyneleet silmänurkkiin.

 Perjantai, 13.10. Kun sattui, sattui niin kovaa ja Sanni lauloi Kelpaat kelle vaan. Äiti itki.

16.10.2017 klo 3.31

3965 g

51 cm

36 cm

Ensi kertaa äidin sylissä kunnolla.

K O T I I N

19.10.17

Ensimmäinen aamu kotona

Super väsynyt, kipeä ja niin kiitollinen äiti

Maailman kaunein

♥

Ne yölliset imetykset ja tahattomat hymyt ♥

Onko kaikki hyvin?

Terveen paperit kuukauden iässä ♥

Niin paljon rakkautta ♥

Niitä päiviä kun mökötytti.

Niitä päiviä kun nukutti.

Kun saunan jälkeen väsytti.

Kun muualla ei voinut nukkua.

Talvi oli kylmä. Villavaatteet oli enemmän kuin tarpeen.

Ja lunta oli valtavasti!

Sain maistella itse.

Joskus se säikäytti.

Ja näin minusta kasvoi puolivuotias.

Nyt osaan kääntyä selältä mahalle ja viihdyn ihan pieniä hetkiä myös mahallaan.

Maistelen soseita ja sormiruokia.

Osaan laittaa pudonneen tutin itse suuhun.

Vihaan hihojen pukemista.

Osaan aukaista teippivaipan ihan itse, vau!

Syön kaiken mikä eteen sattuu.

En vierasta.

Viihdyn hälinässä.

Höpöttelen paljon omalla hiljaisella äänelläni.

En itke ilman syytä, kun itken niin sitten kanssa itken.

En enää puklaa ihan niin paljon.

Rakastan kurkkua.

Vihaan bataattia ja kanaa.

Osaan päristää ja ähistä.

Tykkään nukkua äidin ja isin välissä.

Tykkään istua, enkä viihdy enää ollenkaan kehtoasennossa.

Nukahdan monesti kantoliinaan. ♥

En tykkää jos äiti katselee videoita muista vauvoista. Ne on pelottavia.

Rakastan mun äitiä ja isiä yli kaiken, ja ne rakastaa mua.

Viimeinen puoli vuotta on ollut elämäni paras. Pikkuvauva-aika on takana ja sitä on valtavan kova ikävä. Odotan silti ilolla mitä tuleva tuo tullessaan. En vaihtaisi päivääkään pois, vaan olisin valmis elämään tän kaiken läpi aina uudestaan ja uudestaan. Onneksi muistoja ei kukaan vie pois päivien ja vuosien kuluessa. ♥

Päätän tän postauksen haikein mielin mun yhteen rakkaimpaan kuvaan kuluneelta puolelta vuodelta.

Ihanaa päivää!

Laura